5. huhtikuuta 2017

Runojen synty


Milloin runot syntyvät?
Syvässä ahdingossa ja ahdistuksessa?
Minulla ei. Ei toimi. Silloin ei liiku mikään, elämästä puuttuvat värit, eikä sydän laula.
Kun kaikki menee hyvin, tuntuu että elämä on pelkkää alamäkeä?
Ei silloinkaan. Silloin helposti unohtuu arkinen ihmettely kun elämä on niin itsestäänselvää.
Paitsi joskus. Silloin kun ilo on ihan äärimmäistä, ihanaa, kiitollisuutta pulppuavaa iloa, kuten silloin kun lapsi syntyi ja silloin kun menimme naimisiin.
Ne on niitä onnentunteita.
Silloin annettiin paljon runoja.

Usiemmiten runot syntyvät tavallisessa arjessa. Kun on hetken ollut hieman harmaampaa mutta yhtäkkiä huomaakin että joutsenet ovat palanneet. Silloin.
Vaikka keskellä aivan tavallista keskiviikkopäivää.
Joskus jokin hetki on runo:
katseiden kohtaaminen, hymy.
Joskus ympäristö on runo:
sumu joka nousee joesta kietoen huomaansa koko tienoon.

Runot syntyvät. Ne annetaan.
Joskus tulos ei ole sitä mitä olisi halunnut
mutta koska se on annettu sellaisenaan, se olkoon sellainen.
Jos runoa yrittää parannella niin yleensä huonommaksi vain menee.
Runoa ei voi kirjoittaa siten että päättää kirjoittaa runon.
Voi kyllä päättää että haluan kirjoittaa runoja.
Sitten pitää kuunnella milloin niitä tulisi.
Kyllä, kuunnella. Olla hereillä ja aistit valppaina. Haistella.
Tunnustella, maistella. Ihastella.
Minulla kiitollisuudentunne ja elämän ihmettelevä ihailu on useiden runojen lähtökohtana.
Toisilla runot kumpuavat surusta, ahdistuksesta,
epävarmuudesta, rakkaudesta, onnesta, .. Mistä tahansa tunteesta.

Tänään sain postista paketin.
Siellä oli oma runokirjani "Taivaankannella tanssivat revontulet".
Nyt minusta tuntuu että runoja taas annetaan paljon.
Ehkä tämä kirja ei jääkään viimeiseksi?

4. huhtikuuta 2017

Virtaavat aamut


Ja nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet.
Kuin sade
ja jäät irtoavat kohta kemijoesta
virtaus kiihtyy,
soljuu vapaana kesän
kunnes syksyllä jo odottaa
että saisi talven taas hengähtää.
Ja taas tulee kevään ihana vapaus
rytisten, valtaisalla voimalla kahleita rikkoen.

Ja niin,
nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet,
vuodetkin.

Ja oikealla hetkellä olisi huomattava
tarttua asioihin jotka annetaan.

3. huhtikuuta 2017

Uusi sivu



Keskeneräistä, väliaikaista
ja silti tuntuu että elämässäni on kääntynyt uusi sivu.
Mitään näkyvää ei ole tapahtunut ja kuitenkin niin paljon.
Katse joka ei harhaile eikä piiloudu.
Kasvot jotka häpeilemättä paljastavat kaiken.

Kuuletteko kuinka unelmat ovat alkaneet elää!


ps. Kiitos kun jätät kommenttisi! Tykkään niistä vaikken osaa vastata.

pps. Tämä somesomeinstasnäppi-aika on aiheuttanut valokuvien ikuisuudelle surullisen inflaation. Päivän vanha kuva tuntuu jo vanhalta ja sitä pitää selitellä esim.  #tb:llä! Oletteko huomanneet saman? Eikö valokuvan tarkoitus ole juuri ikuistaa muistoja? Mikä vika on vanhassa kuvassa siis?