22. maaliskuuta 2017

Rakkaudensanoja itselleni (ja sinulle)



Väsyminen. Se iski. Yhtäkkiä ja odottamatta. Minulle! Minulle joka en koskaan väsy ja aina jaksan hymyillä. Oli lopetettava jokin. Luovuttava jostain. Mistä? Jaksamisesta. Ja pärjäämisestä. Elämä vei minua, ajauduin vain eteenpäin kysellen muilta että onko tämä nyt hyvä mitä teen, arvostatteko minua jos teen näin, olenhan kaikin puolin sopiva ja sovinnainen ja miellyttävä kun menen tähän suuntaan. Siksi ja siten väsyin: koska en elänyt omaa elämääni. Elin niin kuin minun odotettiin elävän. Tai niin kuin kuvittelin muiden odottavan minun elävän.

Oli kova paikka sanoa: ”Hei en jaksakaan. Olen väsynyt. Kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, turhalta. En saa mitään aikaiseksi. En saa mitään merkityksellistä tehtyä vaikka se on aina ollut minulle niin tärkeää: että koen itse tekeväni jotain merkityksellistä. Kaikki toistaa samaa kaavaa ja en jaksa sitä enää.”

Se oli tärkeä askel. Se että annoin luvan sille että minua voidaan auttaa. Otin avun vastaan ja huomasin missä kuplassa olin elänyt jo pitkään. Yhtäkkiä valtava prosessi lähti liikkeelle. Ymmärsin mitä toistuneet unet olivat minulle yrittäneet kertoa. Aloin puhutella sitä lasta sisälläni joka on kokenut syyllisyyttä, riittämättömyyttä. Joka on alistunut, ollut kiltti ja purrut hammasta jaksaakseen suorittaa kaiken mitä hänen odotettiin jaksavan. Tai ainakin luulin että minun odotettiin jaksavan se kaikki. Ja yhtäkkiä ilma on kevyt hengittää. Yhtäkkiä minusta tuntuu ettei minun tarvitsekaan hävetä sitä mitä olen.  Minä olen minä, ja haluan olla vain minä. Sinä olet sinä ja hyvä niin. Minun ei tarvitse olla kuten sinä, eikä myöskään minun tarvitse yrittää olla sellainen kuin kuvittelen sinun haluavan minun olla. Ihana, kamala ja kamalan ihana elämä!

En ole aina saatavilla, enkä pidä välttämättä siitä miten minua kohdellaan. Ei minun tarvitse kaikkeen suostua. Minulla on rajani ja reviirini! Uskallan puolustaa itseäni, mutta osaan ottaa myös kritiikkiä paremmin vastaan. Ei se, että en heti osaa tai hoksaa miten joku tapahtuu, tarkoita että olen huono ja kyvytön. Eikä se tarkoita myöskään että minun pitää itkeä ja sättiä itseäni omasta huonoudestani ja harjoitella kahta ankarammin. Ei, ei. Olen itseni paras ystävä. En halua kohdella itseäni niin.
Olen ihana, upea ihminen tällaisena, vajavaisena. Teen virheitä ja olen vasta matkani alussa. Mutta niinhän me kaikki olemme!

Kiitos. 

Sinulle joka et vielä ole matkaasi aloittanut mutta haluaisit sen tehdä, haluan sanoa:
Ensiksikin, elämälläsi on tarkoitus. Olet tärkeä. Upea, ihana! Luovuta ajoissa ja lakkaa ponnistelemasta jos sinusta tuntuu että nyt jokin menee vikaan. Hammasta purren ja sisulla ei kannata selvittää elämäänsä kun sen voi tehdä paljon helpomminkin. Nosta kädet pystyyn ja kysy mistä saisit apua jos et tiedä. Kolkuttavalle avataan! Kukaan ei tule sinua auttamaan ellet sinä ensin anna muille siihen lupaa! Keskusteluapua saa ainakin nykyään yllättävän helposti Suomessa, vieläpä aivan ilmaiseksi tietyn verran. Jos olet äiti tai isä, avaa suusi neuvolassa. Jos opiskelet, kysy vaikka opettajaltasi apua. Selvittele ja kysy rohkeasti mistä voisit mahdollisesti saada jotain apua.  Älä mieti että sinun pitäisi pärjätä tai että ei sinun ongelmat ole niin isoja että niille tarvitsisi jotain tehdä.  Pienistäkin ongelmista voi tulla isoja jos niitä joutuu kantamaan liian pitkään yksin. Parempi ajoissa kuin vasta sitten kun kaikki on päin mäntyä vai mitä? Ja pienillä asioilla on lopulta iso merkitys, myös avunsaannissa. Pienikin apu voi saada suuria aikaan. Saat huomata että sinusta välitetään enemmän kuin koskaan uskoitkaan. Ja hei, muista että jokaisen elämässä tulee vaiheita jolloin tarvitaan muita ja muiden apua. Sekin on normaalia! 

Ja jos ihmettelet että mistä matkasta minä puhun…. Tiedät sen kyllä kun olet aloittanut omasi. Ihmettelin vielä muutamia viikkoja sitten kun joku puhui jostain tietoisuuden lisääntymisestä, nyt huomaan tietoisuuden todellakin lisääntyneen. Tiedostan omaa käytöstäni, miksi toimin aina tietyissä tilanteissa tietyllä (ei-halutullakin) tavalla. Ja parasta tietoisuuden lisääntymisessä on se, että kun tiedostan milloin ei-toivottu toimintamalli aktivoituu, pystyn pikkuhiljaa purkaa niitä. Ja siten ne eivät enää rajoita tai vaikeuta omaa elämääni. Omassa elämässäni minulle on helpottavaa myös se että tiedostamalla voin estää niiden siirtymistä myöskin seuraavalle sukupolvelle. Ne tunteet joita en ole osannut itse käsitellä tai kohdata, niitä en pysty myöskään sallimaan muille.


Lisähuomautuksena vielä: Teksti ei pohjaudu mihinkään tieteellisiin faktoihin, vaikka viimeaikoina olen paljon psykologista kirjallisuutta selaillutkin. Nämä ovat ihan vain rakkaudensanoja sekä itselleni että sinulle.

 Ps. Koska en enää halua vähätellä ja piilotella itseäni ja mitä olen, niin kerron että minä olen kirjoittanut runokirjan Jaiks! :) Niitä löytyy täältä ja minulta niitä saa myös, halvemmalla!

5 kommenttia:

  1. Niin hyvä kirjotus! Ja runokirja, siiiistiä!! :D

    VastaaPoista
  2. Anonyymi3/4/17 20:41

    On rohkeutta kulkea kipeitäkin polkuja. Tsemppiä sinulle paljon! <3
    t. yksi blogisi lukija/fani :)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi5/4/17 22:17

    Voi, kirjoitin sulle, mutta ilmeisesti se kommentti ei tullutkaan? Väsy painaa jo, mutta haluan silti sanoa jotakin, etten unohda!

    Ensinnäkin, oli ihana löytää sun blogi pitkästä aikaa. Luin työpäivän päätteeksi sun tekstejä ja tuli niin levollinen mieli! Kiitos, kun kirjoitat ja kun jaoit tämän tärkeän asian. Itekin pohdin, ajattelen ja tunnen välillä aivan väsyksiin asti, mutta se onkin ollut varmasti myös tie tutustua itseen ja ympäröivään maailmaan. Suorittaminen ja sopeutuminen hyväksyntää ja riittävyyttä hakeakseni muilta, mutta ennenkaikkea itseltäni on uuvuttanut minutkin. On ollut kivinen ja utuisen harmaa polku opetella rakastamaan terveellä tavalla itseään, pitämään hyvänä ja ymmärtämään omaa herkkyyttä, mutta olen niin hyvilläni, että olen sitä tietä kulkenut. Niin monta asiaa on opeteltu kantapään kautta, mutta sitähän elämä on, varmasti ikuista opettelua. Se on vaan niin totta, että kun pitää itsestä huolta, pitää myös muista!

    Liputetaan inhimillisyyttä, jokaisen oman kokoista ja näköistä elämää. Voi että, näistä ei koskaan puhuta liikaa. Tämä tehokkuus-yhteiskunta ei kyllä liikaa korosta myötätuntoa ja epätäydellisyyden kauneutta. Mutta aina, kun puhutaan näistä ääneen, maailmassa on varmasti vähän enemmän tilaa olla sitä mitä me oikeasti ollaan.

    No, tulipa varmaan sekava teksti, mutta halusin kirjoittaa jotakin, kun niin kosketti sinun jakama tarina. Ihana, kun kirjoitat!

    Kevätaurinkoa sinne toivoo,

    Juli

    VastaaPoista
  4. Anonyymi8/4/17 09:21

    Ihana kuulla (lukea)! Onnittelen, että olet löytänyt uuden tien! Voimia matkallesi!

    VastaaPoista