18. toukokuuta 2017

Maa jota rakastaa



Kampaan harmaita hiuksiasi,
äitini, isieni maa.
Haravoin kuolleet haivenesi rakkaudella:
uudelle elämälle kaunis alku,

On hyvä että on maa jota rakastaa,
johon upottaa sormet,
kasvattaa juuret.

Minne kuljenkin
sama maa minut kantaa.

5. huhtikuuta 2017

Runojen synty


Milloin runot syntyvät?
Syvässä ahdingossa ja ahdistuksessa?
Minulla ei. Ei toimi. Silloin ei liiku mikään, elämästä puuttuvat värit, eikä sydän laula.
Kun kaikki menee hyvin, tuntuu että elämä on pelkkää alamäkeä?
Ei silloinkaan. Silloin helposti unohtuu arkinen ihmettely kun elämä on niin itsestäänselvää.
Paitsi joskus. Silloin kun ilo on ihan äärimmäistä, ihanaa, kiitollisuutta pulppuavaa iloa, kuten silloin kun lapsi syntyi ja silloin kun menimme naimisiin.
Ne on niitä onnentunteita.
Silloin annettiin paljon runoja.

Usiemmiten runot syntyvät tavallisessa arjessa. Kun on hetken ollut hieman harmaampaa mutta yhtäkkiä huomaakin että joutsenet ovat palanneet. Silloin.
Vaikka keskellä aivan tavallista keskiviikkopäivää.
Joskus jokin hetki on runo:
katseiden kohtaaminen, hymy.
Joskus ympäristö on runo:
sumu joka nousee joesta kietoen huomaansa koko tienoon.

Runot syntyvät. Ne annetaan.
Joskus tulos ei ole sitä mitä olisi halunnut
mutta koska se on annettu sellaisenaan, se olkoon sellainen.
Jos runoa yrittää parannella niin yleensä huonommaksi vain menee.
Runoa ei voi kirjoittaa siten että päättää kirjoittaa runon.
Voi kyllä päättää että haluan kirjoittaa runoja.
Sitten pitää kuunnella milloin niitä tulisi.
Kyllä, kuunnella. Olla hereillä ja aistit valppaina. Haistella.
Tunnustella, maistella. Ihastella.
Minulla kiitollisuudentunne ja elämän ihmettelevä ihailu on useiden runojen lähtökohtana.
Toisilla runot kumpuavat surusta, ahdistuksesta,
epävarmuudesta, rakkaudesta, onnesta, .. Mistä tahansa tunteesta.

Tänään sain postista paketin.
Siellä oli oma runokirjani "Taivaankannella tanssivat revontulet".
Nyt minusta tuntuu että runoja taas annetaan paljon.
Ehkä tämä kirja ei jääkään viimeiseksi?

4. huhtikuuta 2017

Virtaavat aamut


Ja nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet.
Kuin sade
ja jäät irtoavat kohta kemijoesta
virtaus kiihtyy,
soljuu vapaana kesän
kunnes syksyllä jo odottaa
että saisi talven taas hengähtää.
Ja taas tulee kevään ihana vapaus
rytisten, valtaisalla voimalla kahleita rikkoen.

Ja niin,
nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet,
vuodetkin.

Ja oikealla hetkellä olisi huomattava
tarttua asioihin jotka annetaan.

3. huhtikuuta 2017

Uusi sivu



Keskeneräistä, väliaikaista
ja silti tuntuu että elämässäni on kääntynyt uusi sivu.
Mitään näkyvää ei ole tapahtunut ja kuitenkin niin paljon.
Katse joka ei harhaile eikä piiloudu.
Kasvot jotka häpeilemättä paljastavat kaiken.

Kuuletteko kuinka unelmat ovat alkaneet elää!


ps. Kiitos kun jätät kommenttisi! Tykkään niistä vaikken osaa vastata.

pps. Tämä somesomeinstasnäppi-aika on aiheuttanut valokuvien ikuisuudelle surullisen inflaation. Päivän vanha kuva tuntuu jo vanhalta ja sitä pitää selitellä esim.  #tb:llä! Oletteko huomanneet saman? Eikö valokuvan tarkoitus ole juuri ikuistaa muistoja? Mikä vika on vanhassa kuvassa siis?

22. maaliskuuta 2017

Rakkaudensanoja itselleni (ja sinulle)



Väsyminen. Se iski. Yhtäkkiä ja odottamatta. Minulle! Minulle joka en koskaan väsy ja aina jaksan hymyillä. Oli lopetettava jokin. Luovuttava jostain. Mistä? Jaksamisesta. Ja pärjäämisestä. Elämä vei minua, ajauduin vain eteenpäin kysellen muilta että onko tämä nyt hyvä mitä teen, arvostatteko minua jos teen näin, olenhan kaikin puolin sopiva ja sovinnainen ja miellyttävä kun menen tähän suuntaan. Siksi ja siten väsyin: koska en elänyt omaa elämääni. Elin niin kuin minun odotettiin elävän. Tai niin kuin kuvittelin muiden odottavan minun elävän.

Oli kova paikka sanoa: ”Hei en jaksakaan. Olen väsynyt. Kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, turhalta. En saa mitään aikaiseksi. En saa mitään merkityksellistä tehtyä vaikka se on aina ollut minulle niin tärkeää: että koen itse tekeväni jotain merkityksellistä. Kaikki toistaa samaa kaavaa ja en jaksa sitä enää.”

Se oli tärkeä askel. Se että annoin luvan sille että minua voidaan auttaa. Otin avun vastaan ja huomasin missä kuplassa olin elänyt jo pitkään. Yhtäkkiä valtava prosessi lähti liikkeelle. Ymmärsin mitä toistuneet unet olivat minulle yrittäneet kertoa. Aloin puhutella sitä lasta sisälläni joka on kokenut syyllisyyttä, riittämättömyyttä. Joka on alistunut, ollut kiltti ja purrut hammasta jaksaakseen suorittaa kaiken mitä hänen odotettiin jaksavan. Tai ainakin luulin että minun odotettiin jaksavan se kaikki. Ja yhtäkkiä ilma on kevyt hengittää. Yhtäkkiä minusta tuntuu ettei minun tarvitsekaan hävetä sitä mitä olen.  Minä olen minä, ja haluan olla vain minä. Sinä olet sinä ja hyvä niin. Minun ei tarvitse olla kuten sinä, eikä myöskään minun tarvitse yrittää olla sellainen kuin kuvittelen sinun haluavan minun olla. Ihana, kamala ja kamalan ihana elämä!

En ole aina saatavilla, enkä pidä välttämättä siitä miten minua kohdellaan. Ei minun tarvitse kaikkeen suostua. Minulla on rajani ja reviirini! Uskallan puolustaa itseäni, mutta osaan ottaa myös kritiikkiä paremmin vastaan. Ei se, että en heti osaa tai hoksaa miten joku tapahtuu, tarkoita että olen huono ja kyvytön. Eikä se tarkoita myöskään että minun pitää itkeä ja sättiä itseäni omasta huonoudestani ja harjoitella kahta ankarammin. Ei, ei. Olen itseni paras ystävä. En halua kohdella itseäni niin.
Olen ihana, upea ihminen tällaisena, vajavaisena. Teen virheitä ja olen vasta matkani alussa. Mutta niinhän me kaikki olemme!

Kiitos. 

Sinulle joka et vielä ole matkaasi aloittanut mutta haluaisit sen tehdä, haluan sanoa:
Ensiksikin, elämälläsi on tarkoitus. Olet tärkeä. Upea, ihana! Luovuta ajoissa ja lakkaa ponnistelemasta jos sinusta tuntuu että nyt jokin menee vikaan. Hammasta purren ja sisulla ei kannata selvittää elämäänsä kun sen voi tehdä paljon helpomminkin. Nosta kädet pystyyn ja kysy mistä saisit apua jos et tiedä. Kolkuttavalle avataan! Kukaan ei tule sinua auttamaan ellet sinä ensin anna muille siihen lupaa! Keskusteluapua saa ainakin nykyään yllättävän helposti Suomessa, vieläpä aivan ilmaiseksi tietyn verran. Jos olet äiti tai isä, avaa suusi neuvolassa. Jos opiskelet, kysy vaikka opettajaltasi apua. Selvittele ja kysy rohkeasti mistä voisit mahdollisesti saada jotain apua.  Älä mieti että sinun pitäisi pärjätä tai että ei sinun ongelmat ole niin isoja että niille tarvitsisi jotain tehdä.  Pienistäkin ongelmista voi tulla isoja jos niitä joutuu kantamaan liian pitkään yksin. Parempi ajoissa kuin vasta sitten kun kaikki on päin mäntyä vai mitä? Ja pienillä asioilla on lopulta iso merkitys, myös avunsaannissa. Pienikin apu voi saada suuria aikaan. Saat huomata että sinusta välitetään enemmän kuin koskaan uskoitkaan. Ja hei, muista että jokaisen elämässä tulee vaiheita jolloin tarvitaan muita ja muiden apua. Sekin on normaalia! 

Ja jos ihmettelet että mistä matkasta minä puhun…. Tiedät sen kyllä kun olet aloittanut omasi. Ihmettelin vielä muutamia viikkoja sitten kun joku puhui jostain tietoisuuden lisääntymisestä, nyt huomaan tietoisuuden todellakin lisääntyneen. Tiedostan omaa käytöstäni, miksi toimin aina tietyissä tilanteissa tietyllä (ei-halutullakin) tavalla. Ja parasta tietoisuuden lisääntymisessä on se, että kun tiedostan milloin ei-toivottu toimintamalli aktivoituu, pystyn pikkuhiljaa purkaa niitä. Ja siten ne eivät enää rajoita tai vaikeuta omaa elämääni. Omassa elämässäni minulle on helpottavaa myös se että tiedostamalla voin estää niiden siirtymistä myöskin seuraavalle sukupolvelle. Ne tunteet joita en ole osannut itse käsitellä tai kohdata, niitä en pysty myöskään sallimaan muille.


Lisähuomautuksena vielä: Teksti ei pohjaudu mihinkään tieteellisiin faktoihin, vaikka viimeaikoina olen paljon psykologista kirjallisuutta selaillutkin. Nämä ovat ihan vain rakkaudensanoja sekä itselleni että sinulle.

 Ps. Koska en enää halua vähätellä ja piilotella itseäni ja mitä olen, niin kerron että minä olen kirjoittanut runokirjan Jaiks! :) Niitä löytyy täältä ja minulta niitä saa myös, halvemmalla!

27. helmikuuta 2017

Kauneuden kaipuu


Uskon että ihmisellä on luontainen kaipuu kauneuteen.
Luontokin on uskomattoman kaunis.
Kokonaisuudessaan, mutta myös kun tarkastaa siitä vain jotain pientä osaa, esimerkiksi yhtä kukkaa tai terälehteä tai jopa solua.
Lumihiutaleet. Taivas. Metsät. Kanervikko. Silkkiuikut. Koivu. Kissankellot. Kuura. Usva, utu. Meri. Kaarna. Sulat. Hyönteisten siivet. Kaikki. Kirjoittaessa näitä tuli mieleeni myös luonnon tuoksut. Miltä tuoksuu kanerva, meri, sammalikko, kaarna, terva, niitty.

Ah. Kauneuden uskomaton kaipuu.
Lapsi, silmät, silmän ripset. Pienet kädet, kuopparystyset.
Pehmeä, lämmin iho joka tuoksuu äidinmaidolle.
Ja lappapuuro.

30. tammikuuta 2017

Faunin iltapäivä

Ylen ykkösen radio-ohjelmista lempparini on jokapäiväinen faunin iltapäivä.
Koska meillä ole radiota, kuuntelen ohjelmia usein jälkitoimituksena areenan kautta. Musiikki on parasta ystävän kanssa teekupin ääressä, mutta melkein ihanampia kuin itse musiikki on ohjelmien nimet. Kuunnelkaapa näitäkin: timantit hangella, ilotulitusmusiikkia, iltatähti, kultaiset vuoret, päivän runo, muuttolintuja odotellessa, talviunelmia...
Huomenna n. klo 16.15 siis Yle Radio 1 ja Faunin iltapäivä.