19. joulukuuta 2016

kultainen

Äitiys.
Elämäni tärkein ja suurin tehtävä, niin luulen. Niin suuri tehtävä, että tunnen hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan. Huolta. Nöyryyttä. Kiitollisuutta. Iloa. Epävarmuutta. Huonommuutta. Ennen kaikkea valtavaa rakkautta. Olen sen tehtäväni aivan alkutaipaleilla. En vielä osaa aavistaakaan mitä kaikkea se tulee minulle antamaan ja opettamaan.

Iltaisin rukoilen että tuo pieni poika, joka iltaisin pitää äitiä molemmin käsin sormestani kiinni ennen nukahtamistaan, saisi aina kulkea elämässään enkeleiden taluttamana. Turvassa. Vailla pelkoa huomisesta. Vailla pelkoa toisista ihmisistä. Silti tiedän että hänelläkin tulee olemaan elämässään haasteensa. Sille en voi mitään vaikka se viiltää äidin sydäntä. Kaikilla ihmisillä on ja tulee olemaan elämässään omat huolensa ja haasteensa. Ihan kaikilla. Mutta kuitenkin on paljon johon voin vaikuttaa pikkuiseni elämässä ja silksi haluan aina muistaa että äitiys on elämäni tärkein tehtävä. Voin vaikuttaa siihen millaiset lähtökohdat ja taidot lapsellani on kohdata nuo oman elämänsä haasteet.

"Mieli, joka on toiminnan ja logiikan työkalu, alkaa virittäytyä, ajatella sanoin, joiden ilmaiseminen läheisille vie vuoden, pari. Kauhea työ pystyä lausumaan heidän nimensä.
-Äiti.
Vaikea pysyä pystyssä.
-Äiti?
Vaikea ilmaista itseään. Saada toinen kuulemaan, reagoimaan, vastaamaan. Nähdä silmät joihin syttyy ilo. Äiti, rakas. Hyvä varhainen vuorovaikutus helpottaa laskeutumista maan päälle. Katse joka ottaa vastaan, on elintärkeä. Niin tärkeä, sttä siihen kannattaa varata rajattomasti aikaa."

Kaija Juurikkala, kirjassaan Sielu ei nuku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti