9. toukokuuta 2015

Lämpö, lempeys ja tuike


Jossain törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin palvelukodissa asuvasta pariskunnasta, jotka olivat avioituneet yli 60 vuotta sitten. Molemmat olivat muistisairaita, eivätkä muistaneet olevansa toistensa kanssa naimisissa. Kerran ruokasalissa tämä pappa oli nähnyt vaimoansa tuotavan myös syömään ja ihastunut ensisilmäyksellä tähän tyttöön. Ei huomannut housuista pullottavaa vaippaa, eikä välittänyt aamupalan jäljiltä paidalle jääneistä tahroista. Huomasi vain vaimonsa herttaisen hymyn ja lempeät kasvot, joihin aika oli jättänyt kauniit jälkensä. Pappa oitis riensi kosimaan ihastuttavaa mummoa, mutta mummo muisti olevansa varattu ja pahoilla mielin joutui torjumaan miehensä kosinnan.

Surullinen tarina, mutta kuitenkin jollain kauniilla tavalla kuvaa sitä, miten yhdessä vietetyt vuodet, varmasti välillä vaikeatkin, on kestetty yhdessä, ja miten vaikeat hetket ovat vain hioneet heitä yhteen. Jokin jälki on molemmille jäänyt toisesta. Pappa huomasi heti rakkaansa kasvot ja hänelle ne olivat maailman kauneimmat.

Harjoittelussa asumispalvelukeskuksessa olenhuomannut, että miten paljon pidän ikääntyneistä ihmisistä. Heillä on paljon sellaista viisautta mitä ei voi oppia koulussa, vaan mitä opitaan elämässä. Monet vielä ovat eläneet sotavuosien yli ja sen  jälkeisen vaikean jälleenrakentamisen ajan. Ihanat pienet, hauraat mummot ja papat, jotka ovat raskaan elämän aikana oppineet miten suuri merkitys huumorilla on jaksamiseen. Haalistuneiden ja hieman lasittuneidenkin silmien tuike. Sellaista toivon omaan mummouteenkin. Lämpöä, lempeyttä ja tuiketta. Lisäksi ihailen niitä monia omaishoitajia, jotka joka päivä käyvät syöttämässä oman vaimonsa/miehensä, kampaavat hellästi toisen hiukset ja sanovat toiselle kauniita sanoja. Usein olen saanut purra huultani etten pillahda itkuun.
On tässä maailmassa sijaa vielä hyvällekin.