19. joulukuuta 2012

joulumateriaaleja


vanha tummunut hirsi
kevyt utukka kuivuneen maitohorsmarangan yllä
vastakeritty lampaanvilla
tulennuolema tuohikääryle
jämälankakorin kirjavat tupsut
kuurankukat ja jäätävät pitsikudelmat ikkunalla
lampolan lämpimäntunkkainen heinäpaali
pienen päiväunilaisen räkäposki

olenko tullut vanhaksi
kun toivoisin joululta vain ääretöntä rauhaa?


18. joulukuuta 2012

revin panelit ikkunalta ja annan valon tulvia sisään


home again!
tääl on tapahtunu nii pal kaikkee!

mutta ennenkuin annan ajatuksilleni vallan kertokaa, näettekö nyt kuvia?
olin jo naulaamassa viimeistä naulaa blogin ikkunoiden eteen, mutta viimehetkellä kokeilin olisiko se sittenkin muuttanut mielensä ja antaisi minun nyt lisätä kuvia normaalisti. Ja, vaikka uskonkin että ihmietä voi tapahtua ja että niitä tapahtuukin, niin tämän ihmeen puolesta en olisi lyönyt vetoa, ja hyvä niin, sillä sen vedon olisin hävinnyt. (kuinka Kit-Carsonmaista!) Siis, ihme tapahtui! Bloggeri kiltisti antoi kuvien tulla, mukisematta! Eri asia näkyykö ne muillekin kuin minulle! Palautetta kitoooos!

nyt on piitkä joululoma edessä ja saan hoitaa tuoretta pikkuveljeäni aivan tuoreeltaan. (kas kuinka hienosti hallitsen retoriikan keinot edelleen.)
alussa, oulun kaupungilla haahuillessani kavereiden kanssa minulla tuli ontto olo ja ikävä rovaniemen sekopäitä
sitä, ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tehdään
sitäkään, että kuinka monta tuntia on vielä oletettavaan nukkumaanmenoaikaan.
tuli ikävä rautatiesiltaa ja varastotien kirpparia. ounasvaaraa, sahaperää ja norvajärven kylttiä.
niin, vaikka en ollut ollut kuin muutaman päivän täällä.
mutta aina kun saan olla sisarusteni kanssa olen kotona.
niiden kanssa on niin veriside, ei mikään voi muuttua meidän välillä.
eikä sen rakkaimman ystävänkään kanssa.
mikä side siihen ystävään sitten on?
se napanuorako se siellä?

olen käynyt muutaman kerran pikkuveljen kanssa hiihtoretkellä mettäsuksilla.
se on parasta maalla, se vapaus.
pihasta vain metsään ja siellä on koko kaunis ihmeellinen satumaailma, joka on vain minun.
vain minä voin nähdä sen maailman.
ei sillä etteikö joku muu vosi myös nähdä sitä ihmeellistä keijujen valtakuntaa, mutta siltikin jokaisen mielikuvitus on eri jolloin jokaisen satumaailmakin on eri.
enkä sano että minun maailmani on paras, mutta se on minulle paras.
se on juuri niin hyvä kuin millaiseksi sen kykenen luomaan.

yhtenä yönä kuulin metsän kutsun vaikka olin jo laittautumassa nukkumaan.
kaikki muutkin jo nukku.
mutta en voinut vastustaa sitä kutsua ja puin villapaitoja kasan ja sukset jalkaani ja menin -metsään.
hiihdin ja hiihdin ja olin aivan suurten kuusten ympäröimänä pimeyden keskellä.
sytytin ulkotulen ja jätin sen sinne, pienen kuusen juurelle, tuomaan valoa siihen pimeään metsään.
en tiedä miksi niin tein. mikä järki siinäkin oli. lähteä nyt keskellä yötä suksimaan kuuseen...

mutta se on minä.
Hannukka.
höppänä, mutta vaaraton.
ja nyt sen kuulette ellette ole sitä aiemminkin aavistelleet. pidätte minua varmaan vähintäänkin omituisena...
mutta siksi minulla onkin niin kivaa kun en ole aivan normaali.:)

1. joulukuuta 2012

yksinäisen metsäkauriin retki



 mikä eläin sinä haluaisit olla?

joskus ajattelen että olisinpa pikkulintu
hypähtelisin ihmisten olkapäältä toiselle,
sirkuttaisin, livertelisin,
välistä pyrähtäisin korkeuksiin
taivaisiin asti,
laulamahan kiitokseni, Luojan luokse korkeuksiin.

toisinaan taas haluan olla metsäkauris,
laumasta juuri ulos ajettu aikuiseksi kasvanut vasa.
viihdyn hyvin yksikseni metsäsn kätkössä.
ollessani yksin en ole kuitenkaan koskaan yksinäinen
sillä seuranani on ihmeellinen luonto,
kaikki elämä ja tunnelma mikä siellä on.

linnun halu olla muille iloksi ja kauriin kaipuu yksinäisyyteen, omaan maailmaan,
vuorottelevat minussa.
ja mikäli en saa olla välillä kauris, en jaksa olla lintusena
ja päinvastoin.